Hallituksen yritykset estää sairaanhoidon menojen kasvu ovat tuomittu epäonnistumaan. Koska väestö ikääntyy, hoitoa vaativat sairaudet yleistyvät. Lisäksi sairauksien hoito on edistynyt aimo harppauksin. Uudet hoidot ovat paljon parempia mutta valitettavasti myös paljon kalliimpia. Erityisesti syövän hoidossa on edistytty huimasti samalla kun syöpälääkkeiden hinnat ovat nousseet nopeasti.
Voisin kirjoittaa tässä lääkkeiden hinnoittelusta, mutta säästän aiheen kolumniini Talouselämä-lehdessä.
Ei ole realistista ajatella, ettei uusia hoitoja tarjottaisi kuin niille, joilla on varaa maksaa hoidosta itse. Sellaista voi tietysti esittää, mutta ajatuksella ei ole vaalien jälkeistä elämää.
Syövän hoidon parantuminen lisää terveydenhuollon menoja kahta kautta. Kun potilas ei kalliin hoidon ansiosta kuole syöpään, hän kuolee myöhemmin johonkin muuhun ja se muu tuottaa kustannuksia sekin. Erityisen kalliiksi veronmaksajille tulee dementiaan kuoleminen. Kuolinsyiden osuuksien summa on sata prosenttia, vaikka eräs lehti kerran ihmettelikin, miksi muiden kuolinsyiden osuus on kasvanut, kun syöpäkuolemien osuus on pienentynyt.
Menot tulevat siis vääjäämättä kasvamaan, mikä ei tarkoita, etteikö niiden kasvua pitäisi yrittää hillitä, pikemminkin päin vastoin. Paras keino hillitä terveydenhuollon menoja on luopua kalliista ja vähän terveyshyötyjä tuottavista hoidoista. On siis priorisoitava.
[LISÄYS 19.6:] Priorisoitu on tietysti aina, mutta jos todella on tarkoitus ohjata terveydenhoitoon tarpeeseen nähden aiempaa vähemmän rahaa, se tarkoittaa, että nyt joudutaan epäämään sellaista hoitoa, jota ennen tarjottiin ja tämä tekee asiasta näkyvämmän.
Jonot ovat huonoin mahdollinen tapa priorisoida.
Periaatteessa optimaalinen priorisointi on yksinkertaista. Pannaan kaikki hoito järjestykseen kustannustehokkuuden mukaan. Aloitetaan kustannustehokkaimmasta päästä ja jatketaan niin kauan kuin rahaa riittää. Jäljelle jää joukko kalliita hoitoja jotka tuottavat vähän terveyshyötyjä. Niitä ei annettaisi. Jos näin todella tehtäisiin, saisimme rahojemme vastineeksi paljon enemmän terveyshyötyjä kuin nyt.
Yksityiskohdissa on vähän ongelmallisempaa. Pitäisi tietää, paljonko hoito vaikuttaa ja millä todennäköisyydellä ja onko potilaalla sellaisia tauteja, jotka lopettavat hänen elämänsä joka tapauksessa pian. Sydämensiirtoa esimerkiksi ei kannata tehdä henkilölle, joka on kuolemassa pian syöpään.
Onko terveys niin arvokasta, että rahaa ei saa ajatella
Tällöin joku jää ilman haluamaansa hoitoa. Jos budjetti on kiinteä, hänen hoitonsa syrjäyttäisi jotain kustannustehokkaampaa ja saavutettu terveyshyöty laskisi. Siinä ei olisi mitään järkeä, mutta ainahan budjettia voi kasvattaa. Jos iltapäivälehdiltä kysyy, raha ei saa koskaan olla hoidon esteenä. Elämä on niin arvokasta, ettei raha voi ratkaista.
Millään muulla elämän alueella emme ajattele, että mitä tahansa on tehtävä kuoleman estämiseksi. Muutenhan meillä olisi 30 km/h kattonopeus kaikilla teillä. Sellaista ei kukaan esitä. Erityisesti ne iltapäivälehdet eivät olekaan tässä elämän puolella.
Valitettavasti myös eduskunnanoikeusasiamies on linjannut, että perustuslain mukaan jokaisella on oikeus tarvitsemaansa hoitoon, maksoi se mitä hyvänsä. Päätös vuodelta 2005 koski perinnölliseen Farbyn tautiin annettavaa tulokseltaan vähän epävarmaa hoitoa, joka maksaa neljännesmiljoonan vuodessa elämän loppuun saakka, siis kymmeniä vuosia. En ole lukenut päätöstä, joten en tiedä, onko päätös yleistettävissä niin kuin se on julkisuudessa yleistetty. Jos tulkinta tarkoittaa todella kaiken priorisoinnin kieltämistä, eduskunnan pitäisi kumota se lakia muuttamalla, vaikka sitten perustuslain säätämisjärjestyksessä. Ilman priorisointia terveydenhuollon menot voivat lopulta syödä koko kansantulon.
Looginen priorisointi kohdistuisi pitkälti ikäihmisiin
Jos hoidon tuloksellisuutta mitataan saavutetuilla terveillä elinvuosilla, kalliita hoitoja karsittaisiin elämän loppupuolelta. Ei ole järkevää käyttää suuria rahasummia kuoleman pitkittämiseen, jos sen hintana on huonompi terveys nuoremmalla iällä.
Tämä voi kuulostaa ikärasismilta, mutta jokainen miettiköön sitä omalta kannaltaan: jos saisi päättää, saisiko koko aktiiviaikansa huonompaa hoitoa, jotta rahat säästyisivät viimeisten elinviikkojen hoitoon. Voitaisiin tietysti myös ajatella terveysvakuutusta, joita olisi erilaisia: halvempia ja kalliimpia ja ero olisi palvelulupauksessa elämän ehtoopuolella. Kumman valitsisit?
Lait kuntoon
Priorisoinnin kohdalla lait ovat epäselviä. Lait oikeudesta hoitoon on kirjoitettu sellaisella kukkaiskielellä, ettei niistä ole käytännön ohjeeksi. Niitä pitäisi selventää. Erityisesti jos halutaan karsia hoidoista, karsinnan kohdentamisesta pitäisi päättää avoimesti. Nyt terveydenhuolloista vastaavat päättäjät ja lääkärit ovat aika kinkkisessä tilanteessa, kun lait vaativat yhtä ja taloudelliset reunaehdot toista.
Sarja jatkuu. Seuraavaksi siitä, miten toimintaa voisi tehostaa. Siihen voi kuitenkin mennä tovi, koska lähden aamulla fillarilla kohti Pärnua. Jos laivasta löytyy rauhallinen pöytä, ehkä kirjoitan siellä.
Oleellista olisi hyvä palliatiivinen hoito ja inhimillinen saattohoito. Ilmeisesti hyvä hallitusohjelma leikkaa juuri näitä kuluja, koska ne ovat kuluja.
Vaikka sairaudelle ei voisi tehdä mitään, hyvälle loppuelämälle voi tehdä paljonkin. Loppupeleissä se on sitä mitä ikäihminen haluaa. Ei ikuista elämää, vaan hyvän loppuelämän. Huippukalliin syöpähoidon hinnalla osaava saattohoito on kohtuullinen kulu, vaikka sekään ei ole halpaa.
Typerin sääsrtökohde oli erikoissairaanhoidon tutkimusrahoituksen leikkaus, joka aiheuttaa sekä lääkäripulaa että osaamisvajetta. Terveysassioista vastaa valtiovarainministeriö, jossa maailmankuva on kauniisti sanottuna rajoittunut.
Hyvinvointialueet pääsevät tekemään järkeviä ratkaisuja purkaessaan 300 kunnan päällekkäisiä asioita. Tosin kiire ja kirves tekevät myös sen, että tehdään myös typeryyksiä ja aiheutetaan lisäkuluja. Esimerkiksi, miten lisätään paaritakseja potilaskuljetuksiin ja miten hoitotason ambulannseja korvaamaan yöpäivystyksiä? Nämä olisi kannattanut hoitaa kuntoon ensin.
Perusteltuja pohdintoja, kuten aina. Näitä on kiinnostavaa lukea ja melkein kaikissa käsitellyissä aiheissa tulee oltua samaa tai ainakin lähes samaa mieltä.
On tämä vain niin erilaista kuin yleensä somessa tapahtuva mutu-huiskiminen. Toivottavasti näitä kirjoituksia tulee jatkossakin!
Minusta tätä on helpointa pohtia ajatusleikin kautta. Oletetaan, että sinä, hyvä lukija, tulet nimitetyksi jonkin köyhän afrikkalaisen maan terveysministeriksi, ja diktaattorin oikeuksin vastaat koko sen maan kaikesta sairaanhoidosta. Saat käyttöösi pikkiriikkisen budjetin, joka ei riitä juuri mihinkään, mutta johonkin se riittää. Mitä teet niillä vähillä rahoilla?
Tuota kautta niitä vastauksia alkaa löytyä. Esimerkiksi lasten rokottaminen, jotta eivät kuole aivan turhaan heti elämänsä alkutaipaleella. Se on sekä halpaa että todella hyödyllistä. Työikäisten raajavammat kannattaa leikata ja kuntouttaa tehokkaasti, että pääsevät takaisin töihin ja elättämään paitsi itsensä, myös perheensä. Mutta kun rahaa ei kertakaikkiaan ole, etkä edes diktaattorina saa sitä lainattuakaan mistään, niin miten hoidat vaikkapa elämän ehtoopuolen syövät? Rahat eivät taida riittää kuin morfiiniin.
Sanotaanko nyt kuitenkin sekin että tietenkin priorisointia tehdään jo nyt joka päivä kaikissa terveyspalveluita tarjoavissa yksiköissä. Yksityisellä priorisointia tehdään maksajan kukkaron paksuuden mukaan, mutta myös julkisella priorisoidaan koko ajan. Ei sielä kenellekään sanota että vaimonne kuoli synnytykseen koska tarjosimme 90v altzheimer syöpäpotilaalle nyt kolmen miljoonan syöpähoidot ja rahat loppui. Kallis hoito evätään ”toivottomilta tapauksilta”, tieten en tiedä miten laillista se on mutta asiaa ei taideta perustuslakijuristeilta edes kysellä.
En siis tiedä miten teoreettista Soininvaaran huolet ovat, sillä priorisointia kyllä tehdään nytkin. Toki sitä tehdään paljolti typerällä tavalla eli jonoilla, se on täysin perusteltu kritiikki.
Sitä priorisointia pitäisi tehdä niin, että poliitikot linjaavat avoimesti sen, miten sitä tehdään. Nyt lääkärit joutuvat tekemään päätöksiä, jotka ilmeisesti ovat periaatteessa laittomia.
Tuo analogia liikenteen nopeusrajoituksiin on sikäli rikkinäinen, että jokainen, joka haluaa tuolta liikennekuoleman riskiltä välttyä, saa jo nykyisellään ajaa <30km/h nopeudella. Ainoastaan ne, jotka kokevat nopeamman vauhdin riskin arvoiseksi ajavat lujempaa.
Sairauksilta suojautumiseen ihmisellä ei ole vastaavaa keinoa. Terveet elintavat toki vähentävät riskiä.
Ajamalla nopeammin ei vaaranna vain itsensä vaan muut, eivätkä ne muut voi valita.
@Timo ja soininvaara
menee pikkuisen offtopic.
mutta vastaavaa väärää tai oikeaa voi argumentoida myös koronavirus rokotteisiin, oikeastaan myös muihinkin rokotteisiin. rokotteet suojaa enemmänkin leviämistä, eikä niinkään yksilöä. jolloin rokotteen ottaminen on palvelus yhteisöä tai läheisiä kohtaan.
silloin kun koronaviruspandemia oli päällä, niin mietin vakavasti pakkorokotuksia, ja se pitäisi olla vakavasti asialistalla tulevaisuuden varalle.
tosin nyt, korona on mutatisoitunut sen verran että vanhojen korona rokotteiden hyödyt ovat heikommat. en tiedä variantti rokotteista.
valitettavasti tuo rokote vastaisuus on levinnyt myös muihin rokotteisiin.
”Tuo analogia liikenteen nopeusrajoituksiin on sikäli rikkinäinen, että jokainen, joka haluaa tuolta liikennekuoleman riskiltä välttyä, saa jo nykyisellään ajaa <30km/h nopeudella. Ainoastaan ne, jotka kokevat nopeamman vauhdin riskin arvoiseksi ajavat lujempaa."
Ehkä nipotan, mutta tuo on paikkansapitämätön ajatus. Alle 30 km tuntinopeus liikenteessä ei takaa välttymistä kuolemanriskiltä. Jos muut ajavat normaalia, esim. 80 km/h nopeutta, merkittävä alinopeus voi jopa lisätä kuolemanriskiä. Suuret nopeuserot ovat aina vaarallisia, ja ne ovat sitä kaikille, eivät ainoastaan niille, jotka ajavat muita kovempaa.
Liikenteessä voi kuolla, vaikka vaikka seisoisi paikallaan.
Minusta Helsingissä on käytäntö, että sairaanhoitaja tekee jonkinlaisen esiselvityksen miten edetään: kiireellisyys, lääkärin vastaanotto vai riittääkö sairaanhoitajan tutkimus.
Hyvä systeemi. Jonkinlaista priorisoimista, vaikka ei taida olla ihan sitä, mistä Osmo kirjoittaa.
Julkisella sektorilla menee noin, että hoidon tarpeen arviossa priorisoidaan. Mutta yksityinen sektori kirjoittelee lähetteitään osin selvästi matalammalla kynnyksellä. Jolloin yhden hylkäämä tapaus voi toisen kautta rahaa vastaan saada kuitenkin lähetteen. Isoimmat rahanmenoa tosin ei ole tuossa kohtaa, että annetaanko lähete, vaan siinä, keitä mitenkin lopulta hoidetaan.
Perusongelma talousohjatussa ajattelutavassa on se, että loogisena päätepisteenä kaikkia eläkkeellä olevia tulisi ”kannustaa” kuolemaan mahdollisimman nopeasti. Syöpähoitoja ei kannata antaa, jos loppuelämän tulopotentiaali ei niitä kata – samoin syöpien hoitoa ei kannata kehittää, tupakointia ei kannata pyrkiä vähentämään, elvytyksessä parhaat keinot ovat niitä jotka näyttävät efektiivisiltä mutta eivät oikeasti olekaan sitä, jne.
Mutta kyse ei ole vain siitä, kuoleeko joku halvalla vai kalliilla tavalla. Kokonaisuudessaan kansanterveyden kehittäminen on hukattua rahaa, oikeastaan eliniänodotteen tavoitetaso olisi siinä 50 ikävuoden tienoilla (jolloin suomalaisten työnantajien mielestä työntekijän olisi jo hyvä kadota pois). Esimerkiksi lihavuuslääkkeiden laajamittaisen käytön riskinä on, että ihmiset elävätkin vuosia pidempään kuin ennen. Sillä, että ne lisävuodet olisivat terveitä vuosia, ei ole oikeastaan suurta väliä (ja vaikkapa lihavuuden yhteydessä esiintyvään masennukseenhan voisi tarjota hoitona eutanasiaa ennen kuin krooniset seuraamussairaudet alkavat tulla kovin kalliiksi yhteiskunnalle).
Tätä hoidon laadun rapauttamista ja rajaamista voi tietenkin laajentaa työkyvyttömiin, kalliilla tavalla kroonisesti sairaisiin, jopa pienituloisiin jotka saavat enemmän tulonsiirtoja kuin maksavat veroja. Tällä saadaan veroaste hilattua mahdollisimman alas.
Harmillisesti suomalaiset eläkeläiset pääsevät vielä kovan rahan syöpähoitoihin ulkomaille, mutta eiköhän tämäkin porsaanreikä vielä jotenkin tukita.
Jussi Huttunen arvioi parikymmentä vuotta sitten, että kun suomalaisten elinajan odote on kasvanut (silloin) 30 vuodella, pääosa tästä johtuu muusta kuin terveydenhuolloista(ravinto, onnettomuudet jne) Terveydenhuollon ansio tästä on noin 10 vuotta, mistä 8 vuotta menee rokotteiden ja antibioottien piikkiin ja loput kaksi seurausta kaikesta siitä, mitä teemme 20 miljardilla eurolla vuosittain.Kahdeksan vuo
Kiitos Osmo.
On kaikkien omalla vastuulla käyttää vuodet hyvin. Lääkäriltä ei niitä voi ostaa lisää. Ehkä sotejärjestelmän sijaan enemmän kannattaisi murehtia infrasta ja putkimiesten saatavuudesta. Antibioottiresistenssiä vastaan voidaan taistella esim. vähentämällä kansainvälisyyttä. Kondomia kannattaa käyttää ja suu pitää puhtaana (ks. japanilaisten endometrioositutkimus). Päihteitä ei pidä käyttää eikä muutenkaan olla niin extreme.
Tekonivelet ja muut toimivat varaosat ovat kyllä kivoja ja eiköhän sellaiset voida tarjota niille jotka niistä hyötyvät. Rokotetutkimus ei ehkä vaikuta kovin tehokkaalle toiminnalle, mutta terveydenhoitoon verrattuna se on edelleen sitä. Jos meillä olisi toimivat HSV ja EBV -rokotteet, ei meillä olisi MS-tautia eikä niin paljoa Alzheimeria, verenpainetautia ym.
Kuningas ja moukka menevät edelleen samaan laatikkoon kun peli päättyy.
https://www.oikeusasiamies.fi/r/fi/ratkaisut/-/eoar/921/2004
”Erikoissairaanhoidon järjestämisvastuun ulkopuolelle ei voida sulkea tiettyjä sairauksia sairastavia potilasryhmiä. Syrjinnän kielto on hoitoratkaisuissa keskeisen tärkeä perusoikeuksien toteutumiseen liittyvä terveydenhuollon oikeudenmukaisuuskysymys. Mikään muu priorisointi ei ole käsitykseni mukaan yksittäisissä hoitoratkaisuissa lainmukaista kuin sairauteen, hoidon tarpeeseen ja hoidon vaikuttavuuteen kohdistuva. Terveydenhuollon palvelujen saatavuuden perusteena tulee olla potilaan terveydentilan edellyttämä, lääketieteellisesti perusteltu hoidon tarve. ”
Asiat eivät priorisoinnin osalta ole niin selviä kuin esimerkiksi sydämensiirto vs. kuolemaan lyhyellä aikavälillä johtava syöpä. Muutenhan tämä olisi helppoa kuin heinänteko.
Käytännön esimerkki: terveyskeskuksessa vasta kolmannella kerralla kirjoitetaan lähete lähes 80-vuotiaan kotiäitinä olleen naisen turvonneiden alaraajojen tutkimiseksi. Erikoissairaanhoidossa diagnoosiksi tulee vaikea-asteinen sydämen vajaatoiminta. Häntä hoidetaan, mutta tietynlaista priorisointia tapahtui jo alkuvaiheessa. Sydänvaivainen mies, erityisesti korkeammassa ammattiasemassa olisi todnäk saanut lähetteen heti.
https://tietokayttoon.fi/julkaisut/raportti?pubid=URN:ISBN:978-952-383-397-5
Tässä raportissa käsitellään mm. juuri tuota oikeusasiamiehen Fabry-kannanottoa (esim. ss. 46 –) ja todetaan kuitenkin, että sitä on kritisoitu ja lisäksi vuoden 2005 jälkeen lakikin on muuttunut. Esimerkiksi on säädetty terveydenhuollon palveluvalikoimasta, että hoito, ”jonka vaikuttavuus on vähäinen ja jonka aiheuttamat kustannukset ovat kohtuuttomat saavutettavissa olevaan terveyshyötyyn ja hoidolliseen arvoon nähden”, ei kuulu palveluvalikoimaan. Tosin palveluvalikoimapykälä kai lähti tarpeesta määrittää, mitä muualla Euroopassa saatavaa hoitoa voidaan maksattaa Suomen verorahoista. Aihepiiri on joka tapauksessa sama, ja on katsottu mahdolliseksi säätää, että jokin tietty hoito voidaan todeta liian kalliiksi suhteessa hyötyyn.
Potilaslakia säädettäessä 90-luvun alussa ei tainnut olla paljon puhetta hyvin kalliista hoidoista, vaikka lakiin kirjattiin oikeuden hoitoon toteutuvan käytettävissä olevien voimavarojen rajoissa. Resurssien rajallisuus sinänsä on kuitenkin todettu jo siinä.
Joka tapauksessa näyttäisi olevan niin, että oikeutta hoitoon ei saa rajata esimerkiksi kunnan/hyvinvointialueen sisäisillä ohjeilla ja päätöksillä tai alibudjetoimalla. Fabry-tapauksessa oli ilmeisesti alkujaan kysymys sen tapaisesta tilanteesta, kun Fabry-potilaat ovat keskittyneet Varsinais-Suomeen ja Tyksin sisätautiklinikan lääkebudjetti ei riittänyt uuteen hoitoon ilman lisärahoitusta (joka oli järjestetty).
Yksi priorisoinnin malli on se, että julkinen sektori on uusien hoitomuotojen käyttöön ottamisen suhteen konservatiivinen. Niitä varten, jotka haluavat itselleen viimeistä huutoa olevat lääkkeet ja hoidon, on olemassa yksityinen sektori.
Poliittisen järjestelmän tehtävä on sitten päättää siitä kuinka monta vuotta aikaisemmin käyttöön otetut ja kliinisessä käytössä toimiviksi todetut hoitomuodot otetaan julkisen sektorin kontolle.
Tällä tavalla esimerkiksi korona-hoidot otettaisiin ilmaisjakelun piiriin vasta parin vuoden päästä; edellyttäen tietenkin, että ne on toimiviksi havaittu ja kustannustehokkaiksi todettu.
Valtion ei pidä juosta muotivillitysten perässä, ei varsinkaan terveydenhoidossa. Valtion prioriteettina on KANSANTERVEYS, kansalaisten hyvinvointi ihmiselämän pituisella aikakaarella mitattuna.
Yksityisellä terveydenhuollolla ei ole tutkimusmäärärahoja, joten se on aika huono toimimaan lääketieteen etulinjassa.
Äkkiä ajatellen noin, mutta lääketieteellisistä tutkimusartikkeleista yllättävänkin moni syntyy yksityisen terveydenhuollon henkilökunnan toimesta. Yksityisen puolen henkilökunnastakin, etenkin lääkäreistä, aika merkittävä osa on väitellyt tohtoriksi tai tulee tekemään niin. Moni yliopiston lääketieteen dosentti on päätyökseen yksityislääkäri, joka kirjoittelee usein jopa käytännössä palkatta vapaa-ajan harrastuksenaan tutkimuksia. Osa yksityisellä puolella päätöissä olevista dosenteista kirjoittelee tutkimusartikkeleita pääkirjoittajana jopa enemmän kuin yliopiston professorit keskimäärin. Aika moni lääketieteellinen tutkimus ei vaadi syntyäkseen lisäkuluna kuin aikaa ja tietokoneen. Toki pitää olla myös paljon pohjatietoa ja etenkin motivaatiota tehdä tutkimusta ja kirjoittaa tutkimusartikkeleita. Nykyään kun Suomessa on laajat rekisteriaineistot saatavilla, tutkimuksia voi tehdä huomattavasti matalammalla kynnyksellä kuin entisaikaan, jolloin aineistot ja laskukapasiteetti olivat nykyiseen nähden niukkuusresurssi.
Mielestäni tutkimus ja tuotekehittely ei kuulu ollenkaan julkisen terveydenhuollon toimialaan, julkinen VAIN hoitaa terveyttä olemassa olevaa tietoa ja taitoa käyttäen. Muun toiminnan rahoitus pitää järjestää joidenkin muiden «momenttien» kautta.
Kun tutkimus erotetaan hoidosta, voivat terveyspiirit ja sairaalat laskuttaa tuota «momenttia» niiden tiloissa ja niiden palkkaamalla työllä tehdystä tutkimustoiminnasta.
… Muuten, onko lääketehtaiden tutkimustoiminta julkista vaiko yksityistä ja miten sen rahoitus on ylipäätään mahdollista?
Tutkimus on olennainen osa yliopistollisen keskussairaalan toimenkuvaa.
Läheinen ihminen oli hoidettavana keskussairaalassa kolmisen kuukautta. Sitten tilan kerrottiin olevan sen verran vakaa, että oli tarkoitus siirtää kunnan vuodeosastolle, jossa tervehtyminen olisi jatkunut. Edeltävänä yönä sitten soitettiin, että oli kuollut. Kysyin, että miten on mahdollista, että tervehtymään päin ollut ihminen oli kuollut, mutta en saanut muuta vastausta kuin että ”joskus keho vaan ei jaksa”.
Olen jutellut iäkkäiden ihmisten hoidosta muiden kanssa. Priorisointia todella tapahtuu. Joskus tietyn iän ylittäminen ilmeisesti mekaanisesti estää hoitojen saamisen.
Vaikka se raskasta onkin, olen ajatellut, että niin sen pitää mennä. Ei pienen kunnan budjettia voi vaarantaa yhden potilaan takia.
Mutta missä vaiheessa koulutusta näistä asioista lääkäreille kerrotaan? Ja mitä kerrotaan? Pitääkö olla ylilääkäri, että saa päättää elämästä ja kuolemasta? Kannattaako kansakunta pitää pimennossa?
Onko terveyseroilla väliä? Terveydenhuoltojärjestelmän yksi tavoite on terveyserojen kaventaminen. Pelkästään hoitojen kustannusvaikuttavuuteen perustuva priorisointi ei automaattisesti pienennä terveyseroja. Ajattelisin, että vakavimmissa sairauksissa olisi matalampi kustannusvaikuttavuustavoite. Käyttäisin maksamani veroni mieluummin vakavimmin sairaisiin kuin lähes terveisiin myös, jos terveyshyöty olisi matalampi näin.