Harvoin olen kokenut oloni yhtä helpottuneeksi siitä, että en ole enää kansanedustaja kuin käsillä olevan käännytyslain yhteydessä. Onneksi ei tarvitse olla päättämässä.
Sanotaan tästä nyt kuitenkin se, että asiaan liittyy kysymys ihmisoikeuksista ja oikeusvaltiosta, mutta myös se käytännön kysymys, toimiiko hallituksen esittämä menettely ylipäänsä. Tästä jälkimmäisestä asiasta en tiedä mitään, koska en ole kansanedustaja.
Tässä yhteydessä olen taas kerran törmännyt siihen, että juristien ajattelutapa poikkeaa täysin siitä ajattelutavasta, jota minulle on yliopistossa opetettu.
Olen käynyt valtiotieteellisessä tiedekunnassa jonkin lyhyen kurssin johdatuksesta oikeustieteisiin, mutta en edes muista, mitä se käsitteli. Olen pohjakoulutukseltani tilastotieteilijä, ja tilastotieteen maailmassa mielenkiintoiset kysymykset liittyvät todennäköisyyksiin. Toinen osaamisalueeni ovat taloustieteen, joissa taas olennaista on, että kaikilla asioilla on jokin vaihtosuhde muihin asioihin, siis trade off. On hyvin arvokkaita asioita, mutta minkään asian arvo ei ole ääretön.
Juristin maailmassa taas ei lähtökohtaisesti ole epävarmuutta, syytetty on joko syyllinen tai syytön, vaikka sitten yhden äänen enemmistöllä. Oikeudet ovat ehdottomia eikä niillä siis ole mitään vaihtosuhdetta mihinkään.
Nämä kaksi asiaa johtavat aivan erilaiseen ajatteluun kuin omani.
Esimerkiksi, jos syytetty todetaan niukalla äänestyspäätöksellä syylliseksi, olisi se minun maailmankuvani mukaan peruste käyttää tuomiossa rangaistusasteikon alapäätä, jotta mahdollisen virheen odotusarvo pienenisi, mutta ajatuskin tuottaa juristille päänsärkyä.
Ehdottomat oikeudet, joiden toteuttaminen vaarantaa kalleutensa johdosta monta tärkeämpää asiaa, ovat minulle myös vieraita. Terveydenhoitoamme varjostaa eduskunnan oikeusasiamiehen päätös, jonka mukaan potilaan on saatava tarvitsemaansa hoitoa, maksaa se mitä hyvänsä.
Lakien maailma ei sinänsä ole minulle vieras, olenhan saanut 20 vuotta palkkaa lakien säätämisestä. Olen myös joskus viime vuosituhannella istunut varajäsenenä perustuslakivaliokunnassa. Ne keskustelut olivat mielenkiintoisia ja kiehtovia, koska olinhan joskus ollut lupaava tiedemiehen alku, jota kaikenlainen älyllinen saivartelu kiehtoi. Kun nyt kuulen keskusteluja perustuslakivalokunnasta, argumentointi tuntuu olevan toisenlaista. Se voi johtua siitä, että en enää kuule itse keskusteluja mutta myös siitä, että meillä on uusi perustuslaki, joka nojaa paljolti julistuksenomaisiin abstrakteihin periaatteisiin.
Pidämme oikeusvaltiotamme nyt länsieurooppalaisena, mutta muihin Euroopan maihin verrattuna se on työkaluiltaan paljon kömpelömpi kuin muiden Länsi-Euroopan maiden oikeusvaltio. Tämä kävi hyvin ilmi koronatoimissa, joissa muut pystyivät paljon ketterämpiin toimiin ja erityisesti nopeammin.
Koronapolitiikka oli tuskallista, kun toimenpiteitä ei voitu suunnitella sen mukaan, mikä olisi epidemian torjumisen kannalta parasta vaan sen mukaan, minkä satunnaisesti valitut juristit milloinkin katsoivat hyväksyttäväksi. Koska oikeus elämään on yksi perusoikeuksista, juristitkin joutuivat punnitsemaan eri oikeuksia keskenään ja kehittämään niille ekonomistien tavoin jonkin vaihtosuhteen, siis trade off’in. Toisilta tämä onnistui paljon paremmin kuin toisilta.
Aika paljon perusoikeudet antoivat periksi koomisen Uudenmaan sulun vuoksi. Jos se olisi ollut jotenkin epidemiologisesti perusteltu, oikeuksien loukkaus olisi ollut minustakin perusteltu, mutta silloin raja olisi pitänyt panna niiden alueiden ympärille, joihin tauti ei ollut vielä levinnyt eikä keskellä taudin jo saastuttamaa Suomea. Tampere esimerkiksi oli väärällä puolella rajaa. Tässä taisi olla enemmän aluepoliittisia intohimoja kuin epidemiologiaa, ja juristit menivät halpaan
Korona-aikana olennaista oli, että juristit vaativat aikaa – paljon aikaa – sen pohtimiseen, mikä on sallittua ja mikä ei, mutta virus ei odottanut. Ajalla ei näytä muutenkaan olevan juridisessa harkinnassa arvoa.
HUS:n hallitus, josta nyt olen siis ilmoittanut eroavani, vaikka uutta ei olekaan vielä nimitetty tilalleni, teki päätöksen synnytysten lopettamisesta Lohjan sairaalassa. Tästä valitettiin esimerkiksi sillä perusteella, että HUS:n hallituksessa istui aluehallituksiin kuuluvia. Tältä osin tilanne oli epävarma ja HUS teki päätöksen uudestaan varmasti jäävittömällä kokoonpanolla. Juridinen tie olisi ollut odottaa, että korkein hallinto-oikeus ratkaisee asian joskus parin vuoden päästä, mutta ei voitu odottaa. Nyt kun tehtiin tuo jääväys, syntyi taas ennakkotapaus, jota ei olisi syntynyt, jos asia olisi testattu hallintotuomioistuimissa.
Kun Suomessa on nyt menty siihen, että osa lainsäädäntövallasta on siirretty tuomioistuimille, pitäisi tuomioistuimilta voida pyytää ennakkokantaa. Kansalaisten oikeusturvan kannalta olisi hyvä tietää, mikä on kiellettyä ja mikä sallittua.
Se, että tuomioistuimet muuttavat lain vakiintunutta tulkintaa, on minusta myös oikeusturvakysymys. Jos eduskunta muuttaa lakia niin, että ennen sallittu muodostuu kielletyksi, päätös ei voi olla takautuva. Kun tuomioistuin tulkitsee vakiintuneen maan tavan laittomaksi, päätös on takautuva – se kohdistuu itse asiassa satunnaisesti valittuun henkilöön, joka on hyvässä uskossa noudattanut maan tapaa ja nostettu tikun nokkaan. Antti Kaikkonen voi kertoa tästä enemmän. (Sinänsä maan tavassa on useinkin ollut korjaamista, myös tässä Kaikkosen tapauksessa, mutta pitäisi olla jokin toinen tapa muuttaa sitä.)
= = =
Kirjoitus on jo pitkä bogikirjoitukseksi, joten julkaisen tähän asti kirjoittamani ja jatkan sitä seuraavassa kirjoituksessa
Tämä ei ole tarkoitettu kritiikiksi kirjoitusta kohtaan, vaan olen aidosti utelias kuulemaan, mitä mieltä olet asiasta:
Jos syytetty todetaan niukalla äänestyspäätöksellä syyttömäksi, olisiko se maailmankuvasi mukaan peruste rangaista kuitenkin edes vähäsen, jotta virheen odotusarvo pienenisi?
Ei
MAAILMANJÄRJESTYS KÄÄNNEPISTEESSÄ
Suomen nykyinen Rajaturvallisuus-lakikeskustelu käydään reaalimaailmasta irronneessa eufiria-kuplassa. Suomalaisten on nyt PAKKO tulla reaalimaailmaan!
Reaalimaailma on nyt tällainen:
Vuonna 1945 alkanut USA-johtoinen, sääntöpohjainen maailmanjärjestys on loppumassa.
Tilalle tulossa sekava ja ennakoimaton maailma, jossa kansainväliset sopimukset ja moraali asetetaan kyseenalaisiksi. Kansainvälisten organisaatioiden kuten YK, WTO, ICC, etc. roolit ovat rapautuneet.
Tästä todisteena Venäjän rikollinen hyökkäys Ukrainaan, Palestiinan konflikti ja Kiinan toiminta Etelä-Kiinan merellä.
On alkanut USA:n ja Kiinan välinen Kylmä sota vers. 2.0, jossa kaikki ajavat härskisti omaa etuaan, muista välittämättä.
USA jatkaa vahvimpana pelurina. Sen ylivoimaista dollari+finanssisektori+vaudilla kehittyvää teknologiasektoria eivät muut pysty vakavasti haastamaan.
Ukraian konflikti jatkuu vielä kauan Venäjän ja Ukraina välisenä ”rajakahakkana”, eikä laajene suuremmaksi paitsi “harmaalla” alueella kyberissä ja terroritominatana. Niissä se laajenee entisestään kansainvälisenä demokratioitten ja diktatuurien välisenä moni-otteluna.
Kumpikaan Ukrainan sodan osapuoli ei saa rintamalla yliotetta. Tappioiden ja taloudellisten menetysten kasvaessa sodan intensiteetti ajan mittaan laskee ja siitä tulee “pysyvä jäätynyt” konflikti. Sille neuvotellaan jossain vaiheessa tulitaukosopimus, mutta ei koskaan rauhansopimusta, Korean sodan ja Kashmirin konfliktin tapaan.
Vallassa pysyäkseen Kremlin KGB-porukka tarvitsee ulkoista vihollista ja tällainen matalan intensiteetin jäätynyt konflikti Lännen kanssa sopii sille erinomaisesti, kunhan Kiinan massiivinen tuki vaan jatkuu.
Venäjä taantuu Kiinan vasalliksi, kakkosluokan pelaajaksi maailmannäyttämöllä.
On niitäkin vaihtoehtoja, että Venäjän sotilaat lähtevät spontaanisti rintamalta kotiin syömään baabuskan kaalikeittoa, kuten tekivät ensimmäisessä maailmansodassa / Venäjän talous romahtaa / joku porukka kaappaa vallan, ja maa ajautuu veriseen turbulenssiin / hajoaa…
Kiinalle tämä jäätynyt konflikti on myös edullinen, sillä näin se saa pilkkahintaan Venäjän valtavat luonnonrikkaudet itselleen ja voi esteittä jatkaa mailmanmarkkinoitten valtaamista kaikkiin ilmansuuntiin, käyttäen hyväkseen mahtavaa ja kilpailukykyistä tehdastuotantoaan.
Tässä pelissä Ukrainan, Naton+Euroopan käteen jää ”mustapekka” kun ne jäävät jumiin kalliiksi käyvään “ikuiseen sotaan” ja heikkenevät jatkuvasti. Sekavasti johdettu ja riitaisa Eurooppa kuuluu globaalin pudotuspelin häviäjiin.
Vuonna 2008 Euroopan ja USA:n taloudet olivat yhtä suuria. Nyt Eurooppa on vain puolet siitä, ja ero näyttää vain kasvavan!
Toisaalta maailmanmarkkinoita arvioitaessa globaalisti toimivat MEGA-firmat korjaavat loppupeleissä potin, sillä niillä on maailman paras johto, ”pohjattomat” kassavarat, operoivat vapaasti veroparatiisesita käsin ja ne ovat ratkaisevan tärkeän teknologiakilpajuoksun voittajia…
Velkavetoisen Suomen on otettava tämä MEGA-riskejä generoiva kehitys huomioon ja pantava taloutensa ja rajaturvallisuutensa nopeasti kansainvälisesti kilpailukykyiseen kuntoon. Lakki kädessä kiertävää kerjäläistä ei kukaan auta…
Osmo, sinulla on ikää sen verran, että ehdit näkemään Kai Korteen oikeuskanslerina – jos hän olisi saanut jatkaa, ja seuraajakseen olisi valittu samanmielinen, pohtisitko vuonna 2024, että Kaikkonen olisi pitänyt päästää kuin koira veräjästä?
Maan tapaa on katseltu tässä maassa aivan liian pitkään – muualla maailmassa sitä osataan sentään kutsua sen oikealla nimellä, eli korruptioksi.
Se maan tapa piti todella lopettaa, mutta syytettyjen penkillä olisi pitänyt olla Suomen keskusta.
Kysymys Soininvaaralle .Missä kohtaa Suomen Keskusta olisi pitänyt syyttää kun se ei jakanut laitonta vaalitukea vaan sen teki Nuorisosäätiö`? Ja jatkokommenttina että Nuorisosäätiön hallituksen jäsen Aki Haaro ja puheejohtaja Perttu Nousiainen saivat syytteen laittomasta vaalirahan jaosta. Suomen Keskustan johto ei jakanut laitonta vaalirahaa Nuorisosäätiön kautta.
”Esimerkiksi, jos syytetty todetaan niukalla äänestyspäätöksellä syylliseksi, olisi se minun maailmankuvani mukaan peruste käyttää tuomiossa rangaistusasteikon alapäätä, jotta mahdollisen virheen odotusarvo pienenisi, mutta ajatuskin tuottaa juristille päänsärkyä.”
Pahoittelen, että menee vähän sivuraiteelle, mutta aloin nyt mielessäni miettiä, että väheneekö virheen odotusarvo edes tällä menetelmällä? (sinänsä tuo ehdottamasi menettely sopii omaankin oikeustajuuni)
Jos arvioidaan, että todennäköisyys syyllisyydelle P(syyllinen) on 0.6, ja syyttömyydelle P(syytön) 0.4, rikoksessa, jossa syylliselle asianmukainen tuomio olisi 10 vuotta, niin laskisin odotusarvot seuraavasti:
Jos todetaan syylliseksi, ja annetaan täysi tuomio, virheen odotusarvoksi tulee:
E = (0.6 * 0v) + (0.4 * 10v) = 4v
Jos annetaan epävarmuuden vuoksi vaikkapa vain 9 vuoden tuomio, virheen odotusarvoksi tulee:
E = (0.6 * 1v) + (0.4 * 9v) = 0.6v + 3.6v = 4.2v
Oletan, että parametri, jota haluat optimoida on jokin muu kun odotusarvo, mutta koska olen tilastotieteessä aika noviisi, en osaa nähdä, mikä se on. Osaisiko joku valaista?
Esim. neliövirheen odotusarvo on pienimmillään, kun tuomio on 0.6 * 10v = 6v.
Kiitos. Tämä vastasi kysymykseeni.
Pidin ninn selvänä että puhutaan virheen neliöstä, ett unohdn mainita sen.
Vertaat vääriä asioita toisiinsa. Sun pitäisi verrata tilannetta, jossa evidenssiä syyllisyydestä on paljon tilanteeseen, jossa evidenssiä on vähän.
Ensimmäisessä syyllisyys tn. on vaikka 0,9 ja toisessa 0,6. Jos annat ensimmäisessä tilanteessa 10v tuomion, niin odotusarvoisesti pieleen menee 0,9*0+0,1*10 = 1v. Toisessa tilanteessa 0,6*0+0,4*10 = 4,2v.
Nyt vertaat kahta tilannetta, joissa on täsmälleen sama määrä evidenssiä.
” tuomioistuimet muuttavat lain vakiintunutta tulkintaa, on minusta myös oikeusturvakysymys. ”
Miten tähän suhtautuu se, että viranomainen (esim PoHA) muuttaa vaikkapa aselakitulkintojaan (ilman että laki muuttuu tai että laissa edes pakotetaan) niin, että se mikä eilen oli sallittua, on tänään kiellettyä.
Esim: käyttökelvottomaksi tehdyn ns dekoaseen sai vielä hljattain ripustaa seinälle, nykyään sille pitää kuulemma hankkia asekaappi, koska se on joskus ollut ase.
Pitäisikö meillä olla kansalaisasiamies, joka viran puolesta ja valtion rahoilla veisi tämmöiset asiat oikeuskäsittelyyn, sen sijaan että yksittäinen kansalainen omalla kustannuksellaan joutuu tekemään sen (jos edes uskaltaa hasstaa Pohan)?
Kyllä varmasti kaikille nyt on tullut selväksi, että kansallisvaltioajattelu on aika huono juttu Suomelle. Maailman kriisit pakottavat liittymään suurempaan kokonaisuuteen. Hyvin toteutettu EU-liittovaltio olisi suomalaisten etu.
Liikkumisrajoitukset pandemian aikana ovat sikäli eri asia, etteivät ne ole ihmisoikeussopimuksissakaan absoluuttisia, vaan niistä voidaan (tietyin ehdoin) poiketa hätätilan aikana. Tyypillisesti perusoikeuksien kanssa on näin, mutta ei aina. Esimerkiksi Euroopan ihmisoikeussopimus kieltää kidutuksen ehdottomasti; siitä ei saa poiketa hätätilassakaan.
Jos en kovin väärin tulkitse pakolaissopimusta, esimerkiksi palautuskielto ei ole sinänsä ehdoton, mutta siitä voidaan poiketa vain henkilöön liittyvistä syistä (esimerkiksi jos pakolainen on sotarikollinen tai muuten tehnyt törkeän rikoksen). Yleistä valtakunnallista poikkeustilaa tämä ei kata.
Kiistanalaista voi minusta olla lähinnä se, voiko perustuslain säätämisjärjestyksessä tehdyllä poikkeuksella perustuslaista rikkoa tällaista valtiosopimusta. Itselleni asia ei ole ilmeinen kumpaankaan suuntaan.
En ole perustuslaki- enkä valtiosääntöasiantuntija, mutta näkisin, että perustuslaissa nimenomaan tulee kertoa, mikä on erilaisten valtiosopimusten rooli oikeusjärjestelmässämme. Näin muodoin asettaisin perustuslain kaiken muun edelle, kuten esim. EU-oikeuden. Kansallisten tuomioistuinten pitäisi noudattaa tätä hierarkiaa. Eri asia on, että valtiosopimuksen toinen osapuoli voi katsoa perustuslakimme rikkovan sopimusta, mistä voi olla sitten joitain seuraamuksia, ei kuitenkaan kansallisten tuomioistuintemme kautta.
Riippuu oikeusjärjestelmästä. Esimerkiksi Skotlannin rikosoikeudessa syytetty voi olla joko syyllinen, syytön tai ei kumpaakaan. Siellä tätä vuosisatojen ajan vallinnutta kolmijakoa ollaan kuitenkin päinvastoin nyt juuri poistamassa laista: https://www.bbc.com/news/uk-scotland-65397235
Suomalaisen valtiosääntöoikeudellisen ajattelun jäykkyys johtuu pitkälti vuoden 1918 tapahtumista. Oikeisto pelkäsi sen jäljiltä vasemmistoa niin paljon, että jos eduskuntaan sattuisi joskus tulemaan niin vasemmistolainen enemmistö, että se oikeasti lähtisi siirtämään Suomea sosialismiin, tämä haluttiin estää etukäteen tekemällä järjestelmästä mahdollisimman jähmeä ja hidas.
Nykyistä perustuslakia edeltäneessä vuoden 1919 hallitusmuodossa sanottiin: ”Jokainen Suomen kansalainen olkoon lain mukaan turvattu hengen, kunnian, henkilökohtaisen vapauden ja omaisuuden puolesta.” Perustuslakivaliokunta, jonka puheenjohtaja tuli lähes poikkeuksetta kokoomuksesta (myös niinä vuosikymmeninä, kun Kekkonen ei pitkään päästänyt kokoomusta hallitusvastuuseen), omaksui linjan, joka tulkitsi tätä leveämmin kuin missään muualla maailmassa. Jokainen julkisen vallan toimi, joka voitiin edes kiikkerän aasinsillan kautta mieltää puuttumiseksi yksityisomaisuuteen, oli loukkaus hallitusmuotoa vastaan. Siten lähes jokainen laki, joka koski edes etäisesti esimerkiksi talouspolitiikkaa, oli säädettävä perustuslain säätämisjärjestyksessä. Perustuslain säätämisjärjestyksessä hyväksyttiinkin vanhan hallitusmuodon aikana suunnilleen yksi laki joka kuukausi.
Eräs laeista koski kansainvälistä kahvisopimusta, joka mainitsi sivulauseenomaisesti, että poikkeusoloissa viranomaiset voivat rajoittaa kahvin tuontia. Tämä oli totta jo muutenkin, ja se vain todettiin selvyyden vuoksi, jotta sopimuksen ei tulkittaisi väittävän päinvastaista. Perustuslakivaliokunta kuitenkin päätti, että sopimuksen hyväksyminen yksinkertaisella enemmistöllä olisi loukannut kahvin maahantuojien oikeutta määrätä kaikissa tilanteissa omaisuudestaan.
Toinen laki puolestaan teki vapusta palkallisen vapaapäivän. Tämä taas kajosi työnantajien omaisuuteen, sillä he saivat nyt saman kuukausipalkan maksamalla yhtä päivää pienemmän työpanoksen. Taas tarvittiin perustuslain säätämisjärjestystä.
Koska Suomessa oli sodittu sisällissodassa viime kädessä siitä, miten omistussuhteet ja omaisuusinstituutio yhteiskunnassa järjestetään, sodan voittanut osapuoli teki kaikkensa jähmettääkseen kaiken niihin liittyvän juridiikan mahdollisimman jähmeäksi. Ja tämä tapahtui olennaisesti juuri jähmettämällä perustuslain tulkintakulttuuria mahdollisimman paljon. Oltuaan sata vuotta vallalla tämä oikeuskulttuurin piirre, joka heijastuu perustuslakivaliokunnan asemassa, pysyy nyt jo voimassa ikään kuin omalla painollaan. Se periytyy niin kaukaisesta menneisyydestä, että tietääkseen, että se edes periytyy sieltä, on tunnettava historiaa poikkeuksellisen hyvin.
Juristien mukaan ilmeistä on että hallituksen kaavailema menettely on ainakin ristiriidassa Suomea sitovien kansainvälisten sopimusten (ihmisoikeussopimusten?) kanssa. Juristit on koulutettu rakentamaan ristiriidattomia abstrakteja rakenteita, enkä lähtisi ensimmäisenä etsimään virheitä tämän ammattikunnan ajattelusta.
Mielenkiintoisempaa on, mikä on muuttunut ja ajanut perustuslakivaliokunnan ja perustuslain puolustajat törmäyskurssille. Suomen perustuslaki siinä muodossa kun sen tunnemme eli muodollisen sääntökokoelman sijaan ihmisoikeudet turvaavana peruskirjana on varsin uusi asia, ja tullut ylipäätään mahdolliseksi vasta kylmän sodan ja Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. ETYKin jälkimainingeissa katse kääntyi myös Suomen omaan lainsäädäntöön, ja myöhemmin 1990-luvun lamanjälkeisessä euforiassa oli helppo uskoa sääntöpohjaiseen maailmanjärjestykseen ja jopa sellaiseen historian loppuun, jossa liberaali länsimainen demokratia on vihdoin ottanut selkävoiton kaikenkarvaisista pimeyden voimista. Näin jälkikäteen on helppo huomata että 1999 säädetty uusi perustuslaki (sisältäen 1995 perusoikeudet) on yltiöoptimistinen kylmän sodan jälkeinen rauhanajan laki.
Perustuslaki on osa modernia sekulaaria uskomusjärjestelmää. Perustuslaillisen demokratian dogmeja on, että noudattamalla lakeja (erityisesti perustuslakia) kirjaimellisesti nyt, vältämme huonojen asioiden tapahtumisen tulevaisuudessa. Siis vähän kuin synti eli Jumalan tahdon noudattamatta jättäminen, mutta konkreettisen jumalallisen rangaistuksen sijaan on luvassa difuusimpaa harmia. Perustuslakiin ei selvästikään suhtauduta uskonnollisista hahmoista vapaana kansalaisten turvallisuuden ja perusoikeudet turvaavana rationaalisena rakenteena. Se on toteemi, jonka voimaa ja olemusta tarttuu niihin jotka siihen uskovat.
Näyttäisi siltä että tämä perustuslain totemisointi estää näkemästä että käsillä oleva ongelma ei ole perustuslakivaliokunnan politisoituminen, asiantuntemattomuus tai perussuomalaisten populistinen pyrkimys puuttua vallan kolmijakoon, vaan se että turvallisuuspoliittinen ympäristö on muuttunut täysin siitä mitä se oli perustuslakia säädettäessä. Suomen perinteinen sotilaspoliittinen asema on nyt kiitos Naton turvatumpi kuin koskaan, mutta kaikki muu onkin sitten liikkeessä. Geopolitiikka ja venäläinen imperialismi on tehnyt paluun muutaman hiljaisemman vuosikymmenen jälkeen.
Voidaan kysyä pitääkö perustuslain tulkinnan olla turvallisuuspoliittisen tilanteen mukaan muuttumaton kun perustuslaki itsessään kuitenkin heijastaa aikaansa ja sen ihanteita. Voiko perustuslaki muuttua riskiksi kuten jotkut korona-aikaan tuntuivat ajattelevan?
Asiaa sivuten, kannattaa muuten lukea tämä Valery Gerasimovin (käännetty) artikkeli ..New Challenges Demand Rethinking the Forms and Methods of Carrying out Combat Operations ja suhteuttaa siihen mitä Pekka Toveri juuri Suomen ja Venäjän välisten suhteiden osalta totesi.
Ei ole käännytyslaki helppo päätettävä, mutta pahoin pelkään etteivät perustuslakiin kohdistuvat paineet jää tähän.