36. Kilpailevat kunnat

Päätin joukkoistaa kehitteillä olevan kirjani Talous ja kaupunki ja julkaista sen luku kerrallaan kommentoitavaksi. Sekä kriittiset että kannustavat kommentit ovat hyvin tervetulleita.

===

Yhdysvaltalainen ekonomisti Charles Tiebout esitti vuonna 1956 Tiebout -mallina tunnetun teorian siitä, kuinka kuntien välinen kilpailu saman metropolialueen sisällä johtaisi optimaalisiin julkiseen kulutukseen. Kukin kunta tarjoaisi järkeväksi katsomansa paketin yhteistä hyvää ja laskuttaisi siitä veroina. Asukkaat äänestäisivät jaloillaan. Sellaista yhteistä hyvää, joka tulisi liian kalliiksi, ei kannattaisi tuottaa. Ihmiset tarvitsevat eri asioita, joten kuntien välille jäisi suuria eroja. Kunta, joka ei panosta koulutukseen, houkuttelisi vanhempaa väkeä ja lapsettomia. Tiebout ajattelee lähinnä kaupunkeja ympäröiviä esikaupunkialueita, ei kaupungin keskustaa, jonka ominaisuuksilla on merkittäviä vaikutuksia koko metropolialueelle. Nämä ehdot toteutuvat paremmin amerikkalaisissa kaupungeissa kuin eurooppalaisissa.

Suomalainen hyvinvointivaltio toteutuu tai toteutui ennen sote-uudistusta suurelta osin kuntien kautta. Siihen Tiebout-malli ei sopisi. Rikkaat hakeutuisivat omiin rikkaiden reservaatteihinsa eivätkä rahoittaisi julkisia sote-palveluja lainkaan ja köyhät valikoituisivat omiin kuntiinsa tukemaan toisiaan. Tieboutin mukaan hyvinvointipalvelut tulisikin turvata osavaltion tai peräti liittovaltion tasolla, eli ei hänkään tätä tarkoita.

Ennen sote-uudistusta Tieboutin malli olisi ollut Suomessa täysin mahdoton, mutta nyt kun sote toteutetaan laajemmilla hyvinvointialueilla, voisi ajatella, että kunnat todella kilpailisivat keskenään yhteisen hyvän määrällä ja laadulla sekä toisaalta veroilla. Vaikka Tieboutin malli tuntuu Suomen oloissa epärealistiselta, kilpailulla voisi olla niin voimakkaita tervehdyttäviä vaikutuksia kuntien hallinnolliseen kankeuteen, ettei ajatusta kannata hylätä suoralta kädeltä. Pohditaanpa siis hetki ennakkoluulottomasti, voisiko Tieboutin ajatuksia toteuttaa Suomen kaupungeissa.

Olisi varmaankin tarkoituksenmukaista, että kaupunkialueella olisi vahva metropolihallinto, joka toteuttaisi niitä tehtäviä, jotka Tieboutin ajattelussa kuuluisi osavaltion tai liittovaltion rahoitettavaksi sekä paikallisten kuntien verkosto, joka huolehtisi tehtävistä, jotka eivät vaadi koko metropolin yhteisiä päätöksiä, vaan joiden osalta hajautus ja kilpailu olisi paikallaan. Koska nämä kunnat olisivat muuta kuin nykyiset kunnat, kutsun niitä pitäjiksi.  Näitä pitäjiä pitäisi esimerkiksi pääkaupunkiseudulla olla selvästi enemmän kuin nyt on kuntia.

Sellaisenaan Tieboutin mallia ei voida Suomessa toteuttaa, ellei hyväksytä voimakasta segregaatiota. Vapaa kilpailu ajaisi rikkaat omille asuinalueilleen, jossa kunnan välttämättömiin menoihin riittäisi paljon pienemmät verot kuin muualla ja josta köyhät pidettäisiin pois asumisen korkealla hinnalla.

Jokaisella pitäjällä ei voisi olla omaa liikennepolitiikkaansa, vaan joukkoliikenteen ja pääväylien on voitava kulkea kuntien välillä. Helsingin seudullakin joukkoliikenne on annettu ylikunnalliselle HSL:lle.

Rajoittuneena julkiseen tilaan, siis esimerkiksi lähinnä katuihin ja puistoihin ja toisaalta kouluun, itsenäisten pitäjien malli voisi toimia. Vaikka rikkaat inhoavat veroja, he elävät mielellään siistissä ympäristössä, jossa tiet eivät ole kuoppaisia eikä katutila ränsistynyttä.

Ei varmaankaan ole tarkoituksenmukaista, että lapsiperheet asuisivat omilla asuinalueillaan, lapsettomat omillaan ja vanhukset omillaan. Koulun ylläpitämisen olisi siis oltava pakollista, toisin kuin Tieboutin ajatuksissa. Kouluja ei saisi myöskään laittaa maksullisiksi, ellei haluta mallin ajavan rikkaita ja köyhiä omille asuinalueilleen. Samasta syystä julkisten koulujen rinnalla ei saisi olla maksullisia yksityisiä kouluja, koska muuten rikkaiden alueilla olisi surkea julkinen koulu ja varakkaampi väki panisi lapsensa yksityisiin kouluihin.

Sellaisenaan Tieboutin malli todennäköisesti johtaisi siihen, että kadut olisivat kuoppaisia ja rähjäisiä pienituloisilla alueilla, koska sama veroprosentti tuottaisi niissä pienemmät verotulot kuin rikkaiden kaupunginosissa. Jotta malli olisi reilu, siihen tulisi liittää vahva verotulojen tasaus metropolialueen sisällä. Tämä on välttämätöntä myös siksi, ettei metropoli jakaudu rikkaiden alueisiin, joissa selvitään hyvän veropohjan ansiosta matalammilla veroilla, ja köyhien alueisiin, joissa joudutaan ylläpitämään korkeampaa verotasoa.

Miksi köyhät eivät muuttaisi matalien verojen alueille rikkaiden joukkoon? Asuntojen hinnat estävät sen. Matala verotus kapitalisoituisi asumisen hintaan. Ovathan nytkin asunnot Kauniaisissa kalliimpia kuin vastaavissa muissa Espoon lähiöissä. Koska rikas hyötyy matalasta verotuksesta euromääräisesti enemmän kuin köyhä, rikkaan kannattaa maksaa asunnosta matalan veron alueilla enemmän. Näin köyhät pidetään ulkona.

On kaksi tapaa toteuttaa verotulojen tasaus täydellisenä. Lievemmässä muodossa verot kerättäisiin metropolihallinnolle, joka jakaisi verot pitäjille niin, että keskimääräinen veroprosentti tuottaisi rikkaiden ja köyhien asuinalueella yhtä paljon. Jos veroprosentti poikkeaisi keskimääräisestä, korkeampi veroprosentti tuottaisi rikkailla alueilla enemmän ja halvempi maksaisi enemmän.

Aika, jolloin sote oli kuntien vastuulla, herättää pessimismiä siihen, kirittäisikö kilpailu kuntia tehokkaampaan toimintaan. Sotepalvelujen tuotantokustannuksissa oli kuntien välillä merkittäviä, jopa 30 prosentin eroja. Se ei kuitenkaan saanut tehottomasti toimivia kuntia kopioimaan käytäntöjä tehokkaammin toimivista. Erot selitettiin aina olosuhteista johtuviksi tai että naapurikunnan tapa toimia ei vai sovellu meille.

= = = =

Kiitän professori Marko Terviötä Aalto-yliopiston taloustieteen laitokselta vinkistä.

Seuraava luku tästä.

Kirjan alkuun tästä

 

6 vastausta artikkeliin “36. Kilpailevat kunnat”

  1. Mitähän talousteoriat sanoo kodista? Jos ihmiset mielellään asuisivat pitkään samassa asunnossa/talossa niin he varmaan haluavat alueen palvelevan eri elämänvaiheissa. Jos taas lähtökohtana on jatkuva muuttaminen alueelta toiselle, niin se ei ainakaan itselle tunnu kotoiselta. Toki kysymys on, millainen erilaisuus/eriarvoisuus on tavoiteltavaa/siedettävää.

  2. Kunnat ovat liian pieniä yksiöitä, niille vallan antaminen johtaa suboptimointiin (liian lyhyitä metrolaitureita, hyvien veronmaksajien metsästystä jne.)

    Maakuntatasolla / työssäkäyntialuetasolla (”kantonit”) tuon saisi toimimaan. Parhaiten niin, että valtion ja kuntien verotusportaat yhdistetään maakuntaveroksi, ja alueelliset tulonsiirrot maakuntien yli lopetetaan kokonaan.

    Toki hommaa vaikeuttaa se, että nykyisellään osa maakunnista ei kykene seisomaan omilla jaloillaan, siksi pitäisi samalla siirtyä viiden maakunnan malliin (vanhat erikoissairaanhoitoalueet).

    1. Yritimme aikanaan eduskunnassa ajaa tätä viiden maakunnan mallia, mutta kepulaiset sanoivat, että OK, mutta kai te ymmärrätte, että niistä neljä on silloin Pohjanmaalla

      1. Ehkäpä sote-epäonnistumisen myötä ymmärretään vihdoin aluepolitiikan todellinen hinta Suomelle.

        Kaivoon kannettu vesi ei siellä pysy.

      2. Soininvaaralle kommenttina että kun hyvinvointialueilla ei ole verotusoikeutta niin Tieboutin malli ei käytännössä ole toteutunut koska hyvinvointialueiden rahoitus tulee suoraan valtion budjetistä. Korvamerkitty verorahoitteinen rahoitus eli maakuntavero tasoittaisi maakuntien eroja mikäli vero olisi alussa tasavero jonka summa olisi sama ja se määrätään valtiovarainministeriöstä jokaiselle maakunnalle. Sitten kun maakunta saisi itse päättää veroprosentin olisi kilpailua hyvistä veronmaksajista alkanut koska maakuntavero toimisi näin olleen kiinteistöveron tyyliin kun se toimisi ylhäältä määrättynä tasaverona arvonlisävero tyylin kosk verokannat olisivat samat kaikille.

  3. Tässä joitain ajatuksia kuntahallinnon tehostamiseksi.

    1) Hallintolain (434/2003) soveltaminen pitäisi minimoida kunnissa, sillä se on erittäin monimutkainen byrokratia, vaatii paljon resursseja ja laajoja lausuntokierroksia. Se on hidas ja kallis, eikä sovellu rajulla nopeudella koko ajan muuttuvaan reaalimaailman vaatimuksiin. Tämän lisäksi päätöksentekoon pääsee sekaantumaan kaikenlaiset valittajat, poliittiset juonittelut, sulle-mulle korruptio, etc.
    Kaikkein älyttömin piirre hallintolaissa on se, että päätöksen allekirjoittaja ei ole siitä vastuussa, vaan esittelevä virkamies!!! Haisee tsaarinaikaiselta käytännöltä…
    2) Maksimaalinen määrä kunnan taloutta koskevista päätöksistä pitää siirtää osakeyhtiölain (624/2006) piiriin. Siinä ovat voimassa tehokkaat ja koetellut lait & asetukset, toiminnan vastuut ja velvollisuudet ovat selkeästi ja läpinäkyvästi tiedossa.

    Utopistinen idea kaikkea toimintaa kuristavan byrokratian pienentämiseksi: Kaikki parittomalla numerolla olevat lait ja asetukset pitää julistaa mitättömiksi…

    Seppo Korppoo, joka ”vihaa” toimimatonta ja talouttamme raunioittavaa byrokratiaa…

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Notify me of followup comments via e-mail. You can also subscribe without commenting.