Olin aivan myyty kuunneltuani Sami Tissarin kirjan Krysa. En voi kirjasta paljon kertoa spoilaamatta sitä, sillä kirja koostuu pienistä eri ajankohtia koskevista palasista, jotka pikkuhiljaa kuroutuvat yhdeksi juoneksi. Näennäisesti irrallisten kertomusten kuroutuminen pikkuhiljaa yhdeksi kokonaisuudeksi toimi vaikuttavasti.
On kuin kirjailija olisi leikellyt kirjan pieniksi palasiksi ja heittänyt ne ilmaan ja poiminut satunnaisessa järjestyksessä. Tämä on nykykirjallisuudessa tuttu tehokeino, mutta kirja olisi ollut erinomainen myös perinteisesti kronologisesti esitettynä.
Ehkä sen voi spoilaamatta sanoa, että kirjassa esitetään nykyiselle historiallemme rinnakkaista historiaa. Tapahtumat alkavat 1970-luvulta ja kulminoituvat vuoden 2019 Neuvostoliitossa, siis todellakin Neuvostoliitossa.
Kirja alkaa siitä, kuinka kaikki on mennyt pieleen ja teollinen yhteiskunta on romahtanut. Kirjan minä kertoo, miten tähän on tultu.
Kirjassa on perinteistä, jopa kliseemäistä kerrontaa Neuvostoliiton korruptoituneisuudesta, juopoista miehistä ja tehottomuudesta.
Seikkaillaan suljetussa sotilaallisessa tutkimuslaitoksessa. Neuvostoliitto pääsee johtoon tekoälyn kehittämisessä ja hallitsee sen avulla itseään, kansalaisiaan ja myös Yhdysvaltoja.
Intia on valinnut toisen tien. Intialainen filosofia kohoaa myyttiseen osaan. Sanskriitinkielinen runo, itse asiassa kaksi runoa, muokkaavat historiaa.
Hyvän kirjan tuntee siitä, että kun sen lukeminen tai kuunteleminen on kesken, mieli siirtyy kirjan maailmaan. Näin minulle kävi todella vahvasti.
Sami Tinnari on luonut vaihtoehtoisen todellisuuden. Dekkareissa en siedä juonia, jotka eivät voisi olla mahdollisia. Tässä kirjassa kaikki on niin mahdotonta, että se on suorastaan kiehtovaa. Vaikka tätä maailmaa ei voi minun ahtaan ajatteluni mukaan olla olemassa, se on logiikaltaan kiehtova.
Esikoiskirjailijalta kova suoritus! Ja metsurilta. Ensiyrittämällä Finlandia-ehdokkaaksi!
Odotan jännittyneenä illan tuloksia.
Enpä uskonut koskaan sotkeutuvani kirja-arvosteluihin, mutta nyt on pakko. Ei ollut vielä tämän tyylisen kirjan aika Finlandia-raadin mielestä. Mutta se tulee!
Tuolla keskustelussa turpeen ja puun polton mielekkyydestä tukeuduin merkilliseen kirjaan, joka on vilahdellut nettikeskusteluissa, mutta ei juuri muualla. Kirjaan sisälle pääsy oli hyvin hidas projekti, koska se alkoi ilmastonmuutosanalyysillä, ja jatkui sitten niin kovin epäsovinnaisesti, etten osannut sitä oikein jäsennellä.
Mutta nyt tuo Osmon analyysi Finlandia- ehdokkaasta ”Krysa”, loksautti palikoita paikalleen. Kirjan rakenne on identtinen tuon Finlandia-ehdokkaan teoksen kanssa. Eli alitajuinen luottamukseni siihen, että tekijöillä on laaja ymmärrys ympäröivästä todellisuudesta, sai tuon Osmon arvostelun kautta vahvistuksen. Ymmärrän nyt, miksi kirja on jaettu näennäisesti kahteen osaan – tieteellisiin faktoihin ilmastosta, ja ”satuun aikuisille”.
Kirjoitin pari päivää sitten, tuonne puu/turve keskusteluun miten kirja, joka alkaa varoituksella ottamasta mitään auktoriteetteja (ei edes tieteellisiä ilmastonieluja) itsestäänselvyytenä, ja päättyy sitten lopussa kaikenkattavaan viisauteen totuuden olemuksesta, oli minulle maailmaa avartava kokemus. Mutta vasta nyt, luettuani tuon Osmon arvostelun, alan ymmärtää miksi tuo merkillinen kirja on olemassa. Se luo uutta kirjallista kulttuuria, ihan niin kuin tuo ”Krysa”.
Tuon arvostelun perusteella tuntuu kuin kirjailija Tissarilla olisi ollut tuo tuo ”tulevaisuuden lyhyt historia” (myöhemmin TLH) pöydällään, sillä niin samanlaista kaavaa hän noudattaa. Hän on vain tehnyt ko kirjasta ”kevytversion”, jotta se täyttää Finlandia-raadin jäsenten liturgiset vaatimukset.
Tärkein noista liturgisista vaatimuksista on, että kirja vahvistaa raadin jäsenten ylivertaisuutta ihmisenä. Sen tulee vahvistaa raadin jäsenen itsetuntoa sulkemalla hänet pois ”huonojen ihmisten joukosta”. Tissari tekee sen loistavasti rajaamalla pahan valtakunnan Neuvostoliittoon, ja hyvän valtakunnan Intiaan, ja sen kulttuuriin. Loistava veto!
TLH määrittelee pahan valtakunnan teknologiauskovaisten maailmaan ja hyvään, luontoon uskovien maailmaan Mutta kaikki tapahtuu läntisen kulttuurin pirissä, joten Finlandia-raatilainen joutuu määrittelemään itsensä jompaankumpaan. Tosi kiusallista, kun ei voi nojatuolissaan olla kaiken yläpuolella!
Osmo kirjoittaa: ” Kirja alkaa siitä, kuinka kaikki on mennyt pieleen ja teollinen yhteiskunta on romahtanut. Kirjan minä kertoo, miten tähän on tultu.”
TLH-kirja minä (tieteen hyväksi syväjäädytetyt aivot, jotka elvytetään kaukana tulevaisuudessa) kertovat kuinka hiilinielut olivatkin yllättäen tehottomia, ja ilmastonmuutos sulloi ihmiset 30-leveyspiirin pohjoispuolelle. Syntyneessä kaaoksessa sitten läntinen maailma joutui feministisen fasismin alle. Itäistä maailmaa hallitsi totalitaristinen patriarkaatti, joten ydinsotahan siitä syttyi.
Osmo kirjoittaa: ” Intia on valinnut toisen tien. Intialainen filosofia kohoaa myyttiseen osaan. Sanskriitin kielinen runo, itse asiassa kaksi ruoka, muokkaavat historiaa.”
TLH-kirja kertoo, kuinka toinen tie löytyy, kun kaivoskuiluun paenneet ihmiset oppivat olosuhteiden pakosta elämään luonnon ehdoilla. Täytyy spoilata lukukokemusta kertomalla tässä yhteydessä, että tästä populaatiosta evoluutio saa sitten syntymään hyvien ihmisten maailman, sillä kaivokseen paenneiden ihmisten joukosta sattumalta puuttuivat kokonaan väkivaltageenin omaavat yksilöt.
Osmo kirjoittaa: ” Hyvän kirjan tuntee siitä, että kun sen lukeminen tai kuunteleminen on kesken, mieli siirtyy kirjan maailmaan. Näin minulle kävi todella vahvasti.”
Minun kohdallani kävi niin, että kesti kauan ennen kuin edes ymmärsin, miten tuon kaivoskuilun maailma valtasi vähitellen tajuntani. Se maailma oli niin pieni ja hyvin primitiivinen maailma. Aluksi pidin mustan huumorin helmenä mielikuvaa, jossa kaivoksen syvyydessä pieni ihminen lukee Dostojevskia, kun koko maailma on ympäriltä tuhoutunut. Kesti todella kauan tajuta, että kirjasto, joka oli kuin ihmeen kaupalla pelastunut kaivoskuiluun, mahdollisti kulttuurievoluution. Vanhan kulttuurin saavutukset olivat pohja uudelle!
En väitä, että Tissarin kirja olisi mikään plagiaatio. Kyllä se on varmasti Finlandia-ehdokkuutensa ansainnut. Näen vain sen jatkumona uudelle tavalle kirjoittaa. Tissarin kirja on salonkikelpoinen, koska se päästää lukijansa tarkkailijan asemaan. Länsimaista kulttuurieliittiä edustavalle lukijalle on tarjolla ”hyviksen” rooli. Tlh-kirjan länsimainen eliittilukija asemoituu väkisinkin ”pahisten” rooliin, joten hän tuomitsee kirjan automaattisesti roskaksi. Tämä selittänee sen, miksi kirjaa ei lainkaan markkinoida. Mutta nettikirjoittelusta päätellen kirja kiinnostaa, ja ainakin minun kappaleesta on kopioitu monia kappaleita, koska kirjastoista sitä ei löydy, ja kirjan hinta pienelle ihmiselle on kovin kohtuuton.
Näen siis tuon TLH-kirjan eräänlaisena prototyyppinä uudelle kirjallisen ilmaisun muodolle, jota Tissari ansiokkaasti jatkaa. Ei tuo TLH-kaan ole syntynyt ilman esikuvia, sillä olen löytävinäni sen esikuvaksi Kurt Vonnegutin kirjaa ”Galapagos”. Siinähän evoluutio kehittää ihmisestä uusissa olosuhteissa vesieläimen. . Ei Vonnegutkaan tainnut saada Nobelia, kun oli vähän turhan anarkistinen. Eikä siis TLH:n tekijöitäkään sellaisella palkita, vaikka mielestäni sen ansaitsisivatkin. Joten kyllä Finlandia Tissarille perinteen jatkajana olisi ollutihan ok.
Lainaan tähän lopuksi mietelauseen Picassolta. ” When you make a thing, a thing that is new, it is so complicated making it that it is bound to be ugly. But those that make it after you, they don’t have to worry about making it. And they can make it pretty, and so everybody can like it when others make it after you”